Reissumies On Erimies

Kemu Kemppainen se lähti viikonloppuna tutustumaan Porvoon maisemiin, ei ihan omasta tahdostaan mutta mukanahan tuo tuli kun syliin nappasi. Automatkailua kun tuon natiaisen kanssa pitää muutenkin ahkerasti treenailla, niin yritetään nyt ajeluttaa ympäriinsä totaalikyllästymiseen asti että saisi valitusitkut loppumaan ja tottumaan siihen, että välillä vaihdetaan maisemaa.

Yhtään en tiennyt miten homma tulee muuten toimimaan, olemme tämän herkän penturomanssin alkuvaiheissa vielä, tutustumassa toistemme sielunmaisemiin, joten kysymysmerkkejä sopeutumisesta ja käytöstavoista leijaili ilmassa enemmänkin. Auton uumeniin pakattiin täten muutamia aputarvikkeita, joista ehdottomasti hyödyllisin oli paras pentuostoksemme; pentuaitaus, jota voi käyttää monipuolisesti tilanrajaukseen. Äääärimmäisen kätevä kun pitääkin pienentää pennun elämysneliöitä tai viheltää riehuhepuleilta jäähylle!

Kaimaani Kemu kävi näytillä myös mummolassa ennen Porvooseen hurauttamassa, ja niinhän siinä kävi että mummo rakastui täysin ja meinaksi omakseen ottaa. En antanut, mummo raukka olisi ollut kylmän totuuden edessä viimeistään seuraavana päivänä, joten taidetaan nyt vaan ihan itse tuo kouluttaa ja viedä sitten hyvin käyttäytyvänä hoitoon :D

Porvoo tarjosi lopulta ihanan reissukokemuksen! Kemu oli kovin reipas, utelias ja sosiaalinen. Uusien ihmisten luokse tallustellaan mielellään rapsutuksia hakemaan, eikä ympärillä rymistelevät tai kolistelevat ajoneuvot onnistuneet säikäyttämään keskellä vilkasta keskustaa. Tavattiin yksi vanhuskoira (15v sekarotuinen uros), jota Kemppa jännitti ehkä kaksi sekuntia kun selvitteli mitä pappa on hänestä mieltä, mutta heti kun seniori väisti niin johan juniori oli innoissaan tuota paimentamassa (mikä kyllä sitten kiellettiin ja päästettiin vanhus omaan rauhaan toiseen huoneeseen)
Jos jokin meinasi mennä liian jännäksi tai pentu tunsi olonsa hieman epävarmaksi, kipitteli tuo jalkojeni luokse istumaan ja mietiskeli maailmaa viereltäni ilman mitään suurempaa paniikkia. Ihania luottamisen ja leimaantumisen merkkejä, ulkonakin vapaana rymistellessä varmistelee että en häviä ja palaa aina luontaisesti takaisin luokse. Kutsustakin kirmailee nätisti jalkojen juurelle, jee, siitä se lähtee!

Basenjikauneuden arvostusta on kyllä nyt levitelty heti alkuun aika ahkerasti, hauska oli myös törmätä kypsempään pariskuntaan jonka mieshenpuolikas totesi heti ensimmäiseksi; "Hei, tämähän on se kongonpystykorva!" En uskonut juuri kenenkään basenjipiirien ulkopuolisen enää muistavan/tietävän tästä vanhasta rotunimikkeestä yhtään mitään, mutta näin se maailma yllättää :D

Takaisin kotiin päästyään pikkuherra otti tilan takaisin heti haltuun innolla ja onnella, sillä missäs sen mukavampaa kuin omassa kodissa!

Ensimmäinen Viikko Kotona

Huhheijaa ja hurmulhei!

Näin on aika julistaa että hovimme suurinpienin narri on saapunut ja asettunut taloksi; Hi-Lite Magic Mike a.k.a Kemu on nyt oikeasti, lopullisesti, viimeinkin täällä!

 

Kemu poika siis noukittiin kyytiin 6.2. ja se oli sitten menoa se. Kopassa istui poika mustassa jumpperissa, käpertyen siskotyttönsä kylkeen itkunyyhkytksen kera. Ja ei, emme ottaneet kahta pentua, autoimme vain kuljettamaan neitokaisen lähemmäs uusia omistajiaan, Kemunkin matka sujui paljon mukavammin kun oli sisarus johon tukeutua uuden ja tuntemattoman maailman avautuessa poikasen edessä.

Paljon tupsahti arkeemme taas ensimmäisiä kertoja; pennun ensimmäinen kosketus laumamme muihin jäseniin, ensimmäinen kerta kun naskalit uppoaa käteen, ensimmäinen pissa paperista ohi suoraan lattialle, ensimmäinen yö... Kauhia kasa tuttuja mutta silti uusia asioita pienen natiaisen kanssa, ja täytyy myöntää että stressilevelit kyllä alkoi kohoamaan vaikka kasvatuksen ja koulutuksen ohjenuorat oli selkeästi suunniteltu. Ainahan sitä vähän jännittää, että mites tämä kaikki nyt lähtee pyörimään ja minkähänlaisia haasteita eteen pyllähtää.

No, ihan ensimmäisenä Kempasta opittiin, että herrahan tykkää omasta äänestään ja täten herkästi narisee, marisee, itkee, ulvoo, vänkää ja urputtaa jos asiat ei tapahtu justnyt heti kun hän haluaa! Myrskypilviä horisontissa, ohoi... Tai sitten ei, nimittäin ihan muutamien toistojen ja harjoitusten jälkeen tyyppi osaa asettua nukkumaan omaan keittiö-yksiöönsä oikein nätisti, puuhailee hetken omiaan tai sitten kömpii suoraan petiin taikka häkkiin ja ottaa nokoset. Yöt nukkuu/oleskelee hiljaa myöskin, hetkittäisiä, minuutin tai pari kestäviä tylsyysnarinoita lukuunottamatta.

Persoonaltaan todellinen vauhtiveijari. Juoksee, loikkii, törmäilee, liitää verhoissa kuin Tarzan liaanissa. Nakertelisi kukkasia, varastaisi sukkapuikkoja, repisi sohvaa, kiusaisi kissaa ja puhkoisi varpaita. Välillä muistaa kyllä olla sievä ja suloinen, asettuen puuhailemaan sallittujen lelujen kanssa näyttämään söpöä naamaa ettei uusilta omistajilta katkea hermo ihan kokonaan :D

Meidän isompia laumalaisia ei pelkää ollenkaan, vaikka pieni varautuminen olisi ihan tervettäkin -mutta tulta päin sanoi mummo helvetissä ja sotki eteenpäin! Uusia ihmisiä moikataan ihan yhtä reippahasti, mikä on ihan kivaisaa. Muuten tuntuu olevan hyvin läheisyydenhaluinen sylilöllö, kontaktia tarjoaa hyvin näpevästi. Hyvin ahne ja leikkisä, jahtaus, tapporavistukset ja sinnikäs puru-ote löytyy jo!

Saapi nähdä mitä tästä sankarista vielä kuoriutuu!

Odotuksen Kurjuus Ja Ihanuus

Odottaminen on jokaisen pennusta haaveilevan tuttu vihollinen. Se alkaa heti kun löydät kasvattajan johon haluat ottaa yhteyttä ja jolle esittäytyä, oma viesti kun lähtee eteenpäin, alkaa hyytävä jännitysodotus että milloinkohan se kasvattaja ehtii vastaamaan! Lukeeko viestin jo tänään? Entä jos ei huomaa sitä, meneekö roskapostien sekaan? Jos ei pariin päivään ole kuulunut mitään niin onko se vain unohtunut heti kättelyssä vai onko jo tullut torjutuksi ennen kuin ehti treffeillekään?

Ja tämä on vain lämmittelykierros tulevaa varten. Sen Oikean yhdistelmän osuessa kohdille aletaan odottamaan nartun juoksuja, sen jälkeen sitä hedelmällisintä päivää ja tovi sen jälkeen ihmetellään että onnistuiko astutus, ultralla tai ilman. Ensimmäinen kova kolahdus osuu tietysti silloin jos narttu jääkin tyhjäksi, mutta kovin pitkää helpotusta tuo tiineyden varmistuminenkaan, sillä sen jälkeen odotellaan että sujuuko kaikki hyvin, näkyykö röntgenissä montakin, onnistuuko synnytys normaalisti, riittääkö itselle pentua ja tulisiko vielä oikeaa sukupuolta tarpeeksi.

Jos on onni matkassa, pääsee siitä pahimmasta piinasta paljon mukavampaan vaiheeseen; odotetaan että pennut kasvaa ja kehittyy hyvään tahtiin, pulskistuu äidin tissin äärellä ja aletaan silmäillä sitä omaa sieltä seasta. Sovitaan viikonloppua kun pieniä voi tulla katsomaan, odotetaan silmät sydämiä täynnä kun se päivä koittaa että pentuaan pääsee hellimään -puhumattakaan siitä päivästä kun riiviönsä saa hakea kotiin!

Itse tässä ollaan onnekkaasti tämän maratonin loppumetreillä -luojan kiitos- ja vuoden malttamisen ja jännittämisen jälkeen oma pentumme kotiutuu 6.2. Kuopiosta tänne Lahden maisemiin!

Lilja tyttöhän se tosiaan anteliaasti pyöräytti viisi pupeloa, joista kolme oli uroksia. Meillä ykkösvalinta, mutta se meidän oman valitseminen oli paljon jännittävämpi ja vaikeampi prosessi kun osasin kuvitella; on niin paljon erilaisia tekijöitä joiden perusteella tehdä päätöksiä, puhumattakaan siitä että lähes kaikki siinä pennussa voi muuttua kasvun yhteydessä.
Näistä veljeksistä meille nyt kuitenkin valikoitui se hiljaisin ja rennoin tuumailijatyyppi, jota saattoi alkuun pahin hälinä ja mölinä vähän ujostuttaa, mutta kun vauhtiin päästiin niin kyllähän siinä oli villasukat ja varpaat hätää kärsimässä hurrrrrjaakin hurrrrjempien tapporavistusten kourissa. Tämä poika se myös tykkäsi olla sylissä ja ihmistä lähellä, aivan ihana pikkutyyppi!

Pian sitä pääsee toden teolla ihmettelemään arjen asioita ja uusia pentukokemuksia kun jäpikkä kotiutuu, mutta sitä ennen on vielä pieni hetki odotuksen venymistä. Toivottakkaa onnea ja kärsivällisyyttä :D